Ulla-Maija Kopra

Vielä joskus somesta puhuttiin vähän kuin erillisenä maailmana. Oli oikea elämä ja sitten oli some. Somessa saatettiin kärjistää, sanoa rumemmin ja käyttäytyä tavalla, jota kasvokkain ei ehkä olisi tullut mieleenkään. Ajateltiin ehkä, että sellaista some nyt vain on. Enää en ole varma, että näitä kahta maailmaa voi erottaa toisistaan. Some on paikka, jossa muodostetaan käsityksiä toisista ihmisistä, yhteiskunnasta ja politiikasta. Somessa syntyvät mielikuvat ja vastakkainasettelut eivät jää ruudulle, vaan kulkevat mukanamme myös sen ulkopuolelle. Tavasta puhua toisillemme somessa on vähitellen tullut osa tapaamme suhtautua toisiimme. Arvot ohjaavat politiikkaa, mutta ohjaavatko ne meitä somessa? Politiikassa tämän huomaa erityisen hyvin. Kasvokkain harva sanoisi toiselle ihmiselle niitä asioita, joita somessa kirjoitetaan täysin tuntemattomalle muutamassa sekunnissa. Valtuustopuhe, mielipidekirjoitus tai puolueen julkaisu voi hetkessä synnyttää kommenttiketjun, jossa itse asia ka...

  Minut pysäytti tällä viikolla eräs asukas kaupassa. Hän halusi kertoa kokemuksensa iäkkään läheisensä viimeisistä päivistä yhteisöllisen asumisen yksikössä. Kuuntelin, ja tarina jäi mieleeni pitkäksi aikaa.  Ei siksi, että kyse olisi yhdestä virheestä tai yksittäisestä työntekijästä, vaan siksi, että tapaus paljasti vanhusten hoiva-asumisessa rakenteellisen ongelman, jonka korjaaminen olisi täysin mahdollista, jos vain sitä haluamme. Juuri nyt hyvinvointialueellamme on tilanne, jossa talous on ylijäämäinen ja hoivajonot hallinnassa. Siksi nyt, juuri nyt, olisi oikea hetki varmistaa, että hoivan laatu ja vanhusten oikeudet eivät jää näiden hienojen numeroiden varjoon.   Hoitolinjauksista on kerrottava ajoissa, eikä vasta kriisin keskellä Monille iäkkäille tehdään hoitolinjaus tai DNR-päätös, usein lääketieteellisesti perustelluista syistä. Mutta mikään syy ei oikeuta sitä, että omaiset kuulevat päätöksestä vasta siinä vaiheessa, kun sairastuminen on jo tapahtunut j...

  Joskus tuntuu, että Myyrmäki on uusi Netflix-sarja. Kaikki draaman ainekset ovat kasassa: synkkä tunnelma, epäilyttävät hahmot, ja jatkuva pelko, että seuraavassa jaksossa tapahtuu jotain pahempaa. Erona vain se, että tätä sarjaa ei voi klikata pois päältä, se nimittäin jatkuu someryhmissä kellon ympäri, kiitos agitaattoreiden.   Turvattomuus on aito tunne. En vähättele sitä, koen sitä monesti itsekin. Mutta joskus tuntuu, että olemme keksineet siihen oikopolun: valitaan joku porukka, mieluiten mahdollisimman heikko, ja nimetään se syylliseksi kaikkeen pahaan. Korvaushoitopoliklinikka? Sieltähän kaikki kurjuus tihkuu! Huumeiden käyttäjät? Hehän varmasti piileskelevät jokaisen pensaan takana.   Ja myönnetään nyt rehellisesti: onhan se vähän helpottavaa. Kun voi osoittaa sormella ja sanoa: “Tuossa on syy siihen, miksi minua pelottaa.” Se on vähän kuin ostaisi halvan sateenvarjon, ei se myrskyä estä, mutta hetken tuntuu, että on hallinnassa.   Mutta tiedättekö, ...

Saa hengittää! Yksitoista vuotta sitten sain rintasyöpädiagnoosin. Koko kevään kestäneet sytostaattihoidot olivat rankat ja niistä toipuminen vei aikansa. Sitten alkoivat vielä sädehoidot. Kesähelteillä kuljin seitsemän viikon ajan, joka arkipäivä Syöpäklinikalle sädehoitoon. Muistan vieläkin, miten hoitopöydällä maatessani jouduin pidättämään hengitystä useamman kerran koneen pyöriessä ja naksahdellessa ympärilläni. Sädehoito toteutettiin ns. hengitystahdistettuna hoitona, jolloin piti pidättää henkeä sädetyksen ajaksi ja sitten, kun kone pysähtyi hetkeksi, kuului rauhoittava sädehoitajan ääni: saa hengittää.​ Tuosta äänestä on tullut minulle symboli monessa muussakin terveyteen ja hyvinvointiin liittyvässä asiassa. Hengittäminen ei ole ollut vain fyysistä helpotusta, vaan myös merkki siitä, että hoito etenee, ja että olen turvassa.  Järjestelmä toimii ja en ole yksin.​ Tänään, alue- ja kuntapäättäjänä, seuraan huolestuneena, miten perusterveydenhuolto jaksaa. Suomessa todeta...

  Vanhustyön tulevaisuus rakennetaan kohtaamisilla – ei robotiikalla   Viimeaikaiset puheet siitä, että robotiikka voisi korvata kotihoidon käyntejä, ovat julkisuudessa herättäneet laajaa keskustelua. Ministeri Kaisa Juuso on viitannut siihen, että hoitorobotiikkaa voitaisiin hyödyntää hoitokäyntien rinnalla – jopa niin, että ihmiskontaktit jäisivät toissijaisiksi, sillä ”eiväthän kaikki vanhukset halua, että omaan kotiin tulee vieras ihminen”. No ei niin. Mutta sairaanhoito- ja kotihoitopalvelut ovatkin toinen asia. En minäkään halua, että kotiini tulisi pölyimurikauppias, jos makaisin kotona huonokuntoisena ja sairaana. Tässä kohtaa on vedettävä selkeä raja. Hoivatyö ei ole ensisijaisesti logistiikkaa, eikä ihmisyyttä voi digitalisoida. Vanhukset tarvitsevat ennen kaikkea toista ihmistä rinnalleen ja kohtaamiseen– ei pelkästään lääkeannostelijaa tai sensorilla varustettua robottia, vaan hoitajaa, joka kysyy mitä kuuluu, näkee katseesta murheen tai huomaa, jos jokin on pi...

  Nuorten mielenterveys – ennaltaehkäisyä tarvitaan enemmän Teen silloin tällöin sairaanhoitajan keikkatöitä psykiatrian osastoilla päätyöni ohella. Keikkailu ei ole minulle vain tapa ylläpitää kliinistä osaamistani, vaan myös keino nähdä, mitä terveydenhuollon arjessa todella tapahtuu. Kokemukseni ja havaintoni vahvistivat sen, mitä olen jo pitkään ajatellut: nuorten mielenterveyden hoitoon tarvitaan merkittäviä parannuksia. Moni osastolla ollut nuori on kertonut saaneensa apua vasta, kun heidän tilanteensa oli kriisiytynyt. Heidän tarinoissaan toistui sama kaava: psyykkisten oireiden ensimmäiset merkit oli havaittu, mutta matalan kynnyksen tukea ei ollut tarjolla. Osa nuorista koki, ettei ollut keinoja tai tietoa hakea apua, ja osalle taas oli suoraan sanottu, ettei resursseja nopeaan hoitoon ole. Lopulta hoitoon päädyttiin vasta, kun tilanne oli muuttunut henkeä uhkaavaksi. On hyvin päättäjien tiedossa, että mielenterveyspalveluihin pääsyä tulee nopeuttaa ja jonoja purkaa....