Nyt jos koskaan on satsattava vanhusten hoidon laatuun

 

Minut pysäytti tällä viikolla eräs asukas kaupassa. Hän halusi kertoa kokemuksensa iäkkään läheisensä viimeisistä päivistä yhteisöllisen asumisen yksikössä. Kuuntelin, ja tarina jäi mieleeni pitkäksi aikaa.  Ei siksi, että kyse olisi yhdestä virheestä tai yksittäisestä työntekijästä, vaan siksi, että tapaus paljasti vanhusten hoiva-asumisessa rakenteellisen ongelman, jonka korjaaminen olisi täysin mahdollista, jos vain sitä haluamme.

Juuri nyt hyvinvointialueellamme on tilanne, jossa talous on ylijäämäinen ja hoivajonot hallinnassa. Siksi nyt, juuri nyt, olisi oikea hetki varmistaa, että hoivan laatu ja vanhusten oikeudet eivät jää näiden hienojen numeroiden varjoon.

 

Hoitolinjauksista on kerrottava ajoissa, eikä vasta kriisin keskellä

Monille iäkkäille tehdään hoitolinjaus tai DNR-päätös, usein lääketieteellisesti perustelluista syistä. Mutta mikään syy ei oikeuta sitä, että omaiset kuulevat päätöksestä vasta siinä vaiheessa, kun sairastuminen on jo tapahtunut ja omaisen tilanne on huono.

Ilman avointa, kirjattua keskustelua omaiset eivät voi tietää, mitä hoitoa voidaan odottaa ja millaisin keinoin omaista mahdollisesti tullaan auttamaan, mikäli ilmenee vointiin liittyviä muutoksia. Lisäksi hoitohenkilöstöä kohtaan syntyy epäluottamusta erilaisten linjausten tulkinnasta ja luottamus murenee juuri silloin, kun sen pitäisi olla vahvimmillaan. Ajoissa käyty hoitoneuvottelu on osa laadukasta hoitoa ja siihen tulee panostaa entistä tarkemmin ja systemaattisemmin. Lisäksi potilaskertomusten on oltava selkeitä ja johdonmukaisia!

 Esille nousseessa tapauksessa omaiset kertoivat myös potilaskertomusten ristiriitaisista kirjauksista. Kirjaaminenhan ei ole byrokratiaa, sillä se on potilasturvallisuuden peruskivi. Selkeä, ajantasainen kirjaaminen suojaa potilasta, omaisia ja henkilökuntaa. Se varmistaa, että hoito toteutuu niin kuin on tarkoitettu, eikä ole sattuman varassa.

 

Saattohoidossa ketään ei saa jättää yksin

Omaiset olivat jääneet saattohoitovaiheessa yön yli yksin, ilman että hoitaja oli käynyt tarkistamassa tilannetta. Vanhus menehtyi seuraavana aamuna. Kyse ei ole yksittäisestä työntekijästä eikä moitteesta. Kyse on henkilöstömitoituksesta ja siitä, ettei resursseja ollut riittävästi turvaamaan läsnäoloa hetkinä, jolloin se olisi ollut kaikkein tärkeintä.

 Tässä muutama asia hyvin toteutetusta ja inhimillisestä saattohoidosta:

ü  kipujen lievitystä annetaan oikeaan aikaan

ü  huolehditaan rauhallisesta ja turvallisesta ympäristöstä

ü  tuetaan omaisia ja ollaan läsnä

ü  Huolehditaan siitä, että kenenkään ei tarvitse kuolla yksin

 Nämä ovat ihmisarvoisen hoidon perusta.

Kun hyvinvointialueella on ylijäämää, kyse ei ole vain taloudellisesta onnistumisesta. Kyse on mahdollisuudesta tehdä hoivasta parempaa ja eettisemmin toteutettua. Jos säästö syntyy siitä, ettei tutkimuksiin päästä, kipua arvioida tai potilasta seurata, ei kyse ole tehokkuudesta, silloin kyse on arvovalinnasta. Ja väärästä sellaisesta.

 Meidän päättäjien on siis ymmärrettävä, että omaiset pidetään ajan tasalla selkeästi ja ennakoivasti, ja että henkilöstöä on riittävästi myös yöaikaan. Lisäksi saattohoidon on oltava turvallista, tuettua ja ihmisarvoista. Minusta tämä ei ole kohtuuton vaatimus. Tämä on vähimmäistaso sille, että voimme sanoa hoivamme olevan laadukasta.

 

Lopuksi

Kun iäkäs ihminen on elämänsä loppuvaiheessa, hänellä ja hänen läheisillään on oikeus tietää, ettei kipua tarvitse pelätä, ettei ketään jätetä yksin ja että hoitolinjaukset ovat selkeitä ja ymmärrettäviä. Hyvinvointialueen ylijäämäluvut eivät lämmitä ketään, jos niiden avulla ei voida rakentaa hoitoa, josta me voimme olla ylpeitä, ja jonka haluamme itsekin aikanaan saada.